Pitihän siinä sitten niin käydä, että lauantai-iltapäivän pyörälenkillä oli pakko kokeilla kypärän kestävyyttä. Kesti!! Tässä liikenteen sekamelskassa tämä oli tietenkin ennemmin tai myöhemmin enemmänkin odotettava kuin yllättävä tapahtuma.

Vauhtia oli myötätuulessa ja tasamaalla kohtalaisesti (eli aika paljon!), ja edelläni menevä skootteri keksi yhtäkkiä hiljentää vauhtiaan, jolloin sekunnin sadasosassa yritin päättää kummalta puolelta ohitan. Koska vasemmalla puolella pyörätietä tuli tien täydeltä pyörää, skootteria ja mopoa, peräkkäin ja rinnan, päätin ohittaa turvallisemmin oikealta. Mutta kas, skootterimies päättikin että hän onkin kääntymässä oikealle, ilman että olisi siitä millään tarpeettomilla vilkuilla tms. toisille kanssakulkijoille etukäteen kertonut. Eli minulle jäi noin sekunnin tuhannesosa aikaa vaihtaa suunnitelmaksi B ja ohittaa sittenkin vasemmalta. Enkä sitten ihan onnistunut, vaan törmäsin skootterin vasempaan kylkeen ja lensin päälleni ja olkapäälleni asfalttiin. Pyöräni alle tietenkin, ettei pyörä vaan vahingoitu. =)

Okei, oma vikahan se tietenkin oli: perässätulijan pitää aina pystyä jarruttamaan. Mutta voishan se edellämeneväkin vähän kertoa mitä aikoo puuhastella... Kypärästä irtosi lippa, mutta muuten se säilyi ehjänä, vaikka kopsahti asfalttiin aika lujaa. Enpä viitsi ajatella mitä olisi tapahtunut, jos kypärä ei olisi ollut päässä. Siksi minulla on AINA pyöräillessä kypärä päässä. Vasen olkapää tärähti aika mujevasti, samoin polviin ja reisiin nousi melko äkkiä punertavat turvotukset. Hetken keräiltyäni itseäni ja pyörääni maasta totesin, että mitään ei ole ainakaan isommin rikki, joten ei kun jatkamaan matkaa. Mutta suorinta tietä kohti kotia kuitenkin, enempi lenkkeily ei siinä vaiheessa enää houkutellut. Kotimatkalla jo alkoi tuntua, että vasempaan olkapäähän ehkä sittenkin sattui vähän enemmän – en pystynyt yhtään ottamaan painoa vasemmalle kädelle, eli pyöräilin loppumatkan yksikätisenä, vasenta kättä kyljessä kiinni pitäen.

Kotiin päästyämme totesin, että ehkä se olkapää olisi hyvä kuvata, luunmurtumien poissulkemiseksi, koska se oli jo niin kipee, etten omin voimin saanut edes vaatteita pois päältäni, koska en pystynyt vasenta kättä kohottamaan yhtään ylös- enkä eteen- enkä taaksepäin.

Ensimmäinen yritys oli lähellä meitä toimiva kansainvälinen sairaala, mutta sieltä ei pitkänkään haahuilun jälkeen löytynyt lauantai-iltaisin toimivaa päivystystä. Saimme lopulta kaksi osoitetta, joissa olisi päivystys, mutta jotka molemmat olivat aivan toisella puolen kaupunkia. No, saimme puhelimitse vielä kolmannen osoitteen, joka sentään oli täällä Pudongin puolella.

Shanghai East Hospital. Mjaa, varmaan ihan ok sairaala, mutta meno jo eteisaulassa oli kovin kiinalainen: väkeä oli kuin pipoo, ja kiinalaiseen tyyliin keskusteluja ei käyty kovin pieneen ääneen. Englannin osaaminen oli vähän niin ja näin, mutta jotenkin sain itseni rekisteröityä sisään potilaaksi, kunhan ensin maksoin sisäänpääsymaksun. Saman tien pääsin lääkärin vastaanotolle: hän paineli olkapäätäni, yritti nostaa kättäni ja totesi, että se pitää kuvata. Välillä uudelleen kassalle, maksamaan kuvaus, ja kun punainen valo röntgenhuoneen oven päällä sammui, sain ystävällisesti mennä röntgenlaitteeseen seisomaan, ja ihan itse kertoa paikalla olleelle kuvaajahenkilölle, että josko tuo vasen olkapää kuvattaisiin. Vaikka lääkäri olikin kirjoittanut papereihin että ”satuttanut oikean olkapään”...

X-ray huone

Tarina ei kerro minkälainen näytös olisi ollut tarjolla röntgenhuonetta vastapäätä olevassa huoneessa??!?

 

20 minuutin kuvien tutkailun jälkeen röntgenlääkäri totesi, että luita ei ole murtunut, sitten papereiden kanssa takaisin ensimmäisen lääkärin luokse, joka kysyi haluaisinko siihen kiinalaista yrttisalvaa kipua lieventämään. Toki, perinteistä kiinalaista lääketiedettä kokeilemaan! Itse kysyin, josko hän voisi laittaa käteeni jonkinlaisen kantositeen, koska kättä ja olkapäätä piti olla liikuttamatta, ja totesin että se olisi helpompaa jos käsi lepäisi kantositeessä. Heh, lääkärin käsitys kantositeestä oli kapea sideharson soiro, jonka hän sitoi niskaani. Käski sitten kotona sitomaan siihen jonkun neliskulmaisen huivin, joka olisi parempi.

Kiinalaisen lääkärin näkemys kantositeestä

 

Kaiken kaikkiaan neljän tunnin illanvieton jälkeen olimme klo 22 lauantai-iltana takaisin kotona. Itse asiassa pääsin siis joka luukulta eteenpäin melko nopeasti, mikä oli aika ihmeellistä, koska mitään vuoronumerosysteemiä ei ollut, ja muutenkin touhu näytti taas lievältä kaaokselta: lääkärin ”vastaanottohuoneen” ovi oli auki, sinne vaan mentiin sisään kuka ensimmäisenä ehti/kehtasi kiilata muiden ohi, ja jos pääsi lääkärin viereen tuoliin istumaan, hyvä, olit seuraava. Tosin kaikki muutkin noin 7 seuraavaa potilasta olivat jo siellä saman huoneen puolella jonossa. Samoin röntgenhuoneeseen käveltiin vaan sisään, kuka ensin ehti.

Mennessäni näyttämään röntgenkuvien tuloksia sille ensimmäiselle lääkärille, hänen huoneeseensa oli jo sillä välin tuotu (noin 17 ystävän/sukulaisen/tuttavan/asianosaisen voimin ehkä auton alle jäänyt mies, jonka vaatteet olivat repaleiset ja likaiset, paita vatsan kohdalta veressä, kasvot turvoksissa ja veriset – mutta kyllä minun röntgenkuvani kuitenkin olivat tärkeämmät, ja ne katsottiin ensin!

Väkeä makasi sängyissä avoinna olevan ulko-oven vieressä olevassa aulassa vieri vieressä, osa istui odotusaulan tuoleissa, väkeä meni ja tuli melkoisesti. Röntgenlaitteet sinänsä näyttivät ihan ajanmukaisilta, mutta jotenkin tuli kuitenkin sellainen olo, että jos olkapäästäni olisi murtumia löytynyt, voi olla että olisin halunnut (ja lähtenyt!) johonkin astetta länsimaalaisempaan sairaalaan hoitoa saamaan...

Röntgenhuoneen odotusaulan tunnelmaa

 

Vaan onni onnettomuudessa, jälleen kerran, ja eikun lohikäärmesalvaa olkapäähän ja menoksi!! Jalkojen mustelmat tosin ovat nyt sitä luokkaa, että kanssaihmisten iloksi käytän pitkiähousuja, enkä lyhyitä kesämekkoja. Onneksi juuri tällä viikolla on tauko näistä yli +30 asteen keleistä!!

Tällä pitäs sitten kivut häipyä..