Nyt se on sitten varmaan menoo. Pääkoppa alkaa kai lopullisesti pehmeneen. Eikä millään ole enää mitään väliä.

Löysin itseni tänä aamuna kanavanvarresta hölkkäämästä klo 06:15.

Kokemus oli paitsi aamu-uniselle kropalleni valtava järkytys, josta toipumiseen menee varmaan koko päivä, myös äärimmäisen hauska, lähes huvittava aamun avaus. Emme olleet siellä nimittäin yksin!

Mitä ihmiset yleensä tekevät kuudelta aamulla? Voisi (ainakin minä voisin...) yhtäkkiä kuvitella että esim nukkuvat. Mutta meidän kanavanvarressa oli täys meno päällä!!

Vihannekset ja hedelmät oli levitelty vieriviereen muovien ja kankaiden päälle asfaltin reunaan – perunaa, sipulia, salaattia, vesimelonia...  Välistä löytyi myös äkkisilmäyksellä ainakin miesten suoria housuja ja shortseja ja sukkia.

Kampoja, viuhkoja, vyölaukkuja, kasseja...

Mopon ritsillä olevassa korissa kaakotti muutama ruskea kana ja yksi ankka. Päivän ruuan ainekset olisi varmaan saanut aika edullisesti. Ja tuoreena: yhdeltä kanalta juurikin katkesi kaula, ja veri valui kanavanreunaan. Sekä myyjiä että ostajia oli ihan tungokseksi asti.

Tuoretta kanaa

Ettei vaan kylmäketju katkeaisi? No eei, lämpötila kuitenkin vain +28 aamulla klo 06.

Vastaan tuli kaikenlaista käden- ja jalanheiluttajaa: takaperinjuoksijoita, käsien yhteen läpsyttelijöitä, äitejä työntämässä lapsia rattaissa, pariskuntia aamukävelyllä kädet joka suuntaan viuhuen, olkapäät pyörien, otsaa hieroen. Yksi n. 15 hengen ryhmä veti taichiita keskittyneen näköisenä peruskiinalaisen vingutuksen säestyksellä, muutama yksinäinen jähmettyneenä tuijotti puuhun/veteen/taivaalle – nousi välillä varpailleen, nosti käsiään ylös kuin hidastetussa filmissä....  Myös yksinäinen taichi-harrastaja hiipi nurmikolla.

Omituinen ajatus välähti päässäni, olin varmaan vielä puoliksi unessa. Kiinalaistenhan luulisi olevan hyvin viisaita, kärsivällisiä, tasapainoisia ihmisiä, kun näyttivät melkein meditoivilta! Tai sitten osaavat tosi hyvin feikata, ja olla sen näköisiä kuin ajattelisivat jotakin... Toinen päähäni pullahtanut ajatus oli ihmettely, että osaakohan kiinalainen ihminen kuiskata?? – Mistä lie tulikin mieleeni tuolla väkijoukon keskellä.

Kaikenkaikkiaan väkeä oli liikkeellä huomattava määrä, kellonaikaan nähden. Ensi kerralla (??) otan kameran mukaan.

Viimeistään kroppani luovutti ja heräsi siihen, kun takaisin tullessa hissin sijaan valitsimme rappuset, ja kiipesimme neljänteentoista kerrokseemme. Jonka jälkeen olin vain iloinen siitä, että emme sittenkään ottaneet sitä asuntoa Shimao Riversidesta, sieltä 48sta kerroksesta...